torstai 2. lokakuuta 2014

TEETÄ, POHDISKELUA JA VAUVOJA

Tänään takana reipas kävelylenkki ystävän kanssa. Samoin eilen (itse asiassa 2 kertaa, aamulla torikahveelle kävellen kavereiden kanssa ja illalla sauvakävelylle miehen kera). Hiukan yksipuolista treenaamista, mutta kivaa :). Eilisiltana vielä chi kung-tunti illan päätteeksi.

Kun luen näitä päivityksiä vuorotteluvapaan jälkeen, minua ärsyttää. Ei kukaan normaalitöissä käyvä pysty tällaisiin liikuntamääriin. Paitsi jos herää klo 6 aamulenkille ja illalla vielä jaksaa lähteä salille tai iltapyrähdykselle. No, en ahdistu kohtuuttomasti edessä olevasta arkeen paluusta, vaan alan joulukuussa ihan vähän ajattelemaan töitä ja arjen pyörittämistä siinä sivussa. Liikunta on mulle hyvin vieras asia, ja nyt olen totuttelemassa siihen. Yhä edelleen takaraivossa elää ajatus, että olen kuplassa, todellinen elämä on edessäpäin, ja liikunta saa luvan jäädä kaiken arksien touhotuksen jalkoihin. Ja miksikö ahdistun ajatuksesta? Koska nautin tästä. Siitä, että kävellessä näkee kaunista luontoa - että lihasten jomotus on tervettä kipua liikunnan rasituksesta, ei esim. väsyttävää vääränlaisesta rasituksesta johtuvaa selkäkipua - että liikunta tuntuu vihdoin ja viimein hyvälle ja tavoiteltavan arvoiselle asialle.



Minusta tuli eilen täti, pieni tyttö syntyi 42,5 (!!!) tunnin synnytyksen jälkeen. Minä kun aina olen pitänyt omaa ensisynnytystäni pitkänä (23,5 tuntia). Hyvin hyvin onnelliset tunnelmat tänään. Mummi ja pappa ovat paikalla hoitamassa isoveljeä, ja minä voin hiukan hengähtää tuon puhelimen kanssa, se on ollut jatkuvasti lähellä viimeiset pari viikkoa. Eläköön vauvat, eläköön isovanhemmat!



Useimmiten ajattelen, että elämäni on hyvin tavallista. Tavallista, ei mitään erikoista, ei mitään maata mullistavaa. Ei tästä teksistäkään pitänyt tämän sisältöinen tulla ollenkaan, ihan arkinen selostus vain. Mutta kyllä sitä aina näyttää asioita tapahtuvan. Jos ei aina itselle, niin jollekin läheiselle. Kun tapahtuu jotain, varsinkin niin ihanaa kuin vauvan syntymä, tuntuu se luissa ja ytimissä, ja samalla aivojen sopukoissa tapahtuu muunlaistakin oivaltamista. En ollut lainkaan ajatellut, ainakaan tietoisesti, että liikunta tekee minulle näin hyvää. Mulla on lupa huolehtia myös itsestäni, se on suurin oivallus ehkä koskaan mitä olen tehnyt itseni suhteen. Koska jos annan tuon ajatuksen hautautua taka-alalle arjen pyörityksessä, en taatusti jaksa huolehtia muistakaan niin kuin haluaisin, en pienistä vauvoistakaan joita sukuun syntyy lisää.

 Mitä sitten alunperin ajattelin kirjoittaa? No, ajatuksena oli alunperin kertoa teeriippuvuudestani, ja otin sitä varten kuvankin, minkä nyt liitän vaikka se ei taaskaan liity millään tavalla yllä kirjoittamiini asioihin. Palaaa asiaan ensi kerralla, kun olen laskeutunut maan pinnalle :).


Minulla on teehylly; paria sokeripussia ja herra Hakkaraisia lukuunottamatta hyllyllä ei muuta olekaan. Syihin ja seurauksiin ensi kerralla ;).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti